Tervehdys lukijani.

Kiitän niistä yhteydenotoista, jotka osoititte sähköpostini kautta viime kirjoitukseni johdosta. Toivon, että kirjoitukseni loi ajatuksia siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeätä.

Valitettavasti meillä ihmisillä on paha tapa vaipua pienten vastoinkäymisten edessä ja helposti sitä kautta myrkyttää oma ja lähimmäisten mieli. Meidät on kai niin rakennettu. Vasta tosi paikan kokeminen avaa silmät sille, että loppujen lopuksi kaikki on hyvin niin kauan kuin terveyttä ja elämää riittää.

En pienimmässäkään määrin halua vähätellä ihmisten vaikeuksia. Näinä aikoina työttömyys ja sitä kautta syrjäytyminen yhteiskunnasta ovat todellisia uhkia jopa mielenterveydelle. Uskallan kuitenkin väittää, että joskus on kyse ihan omasta itsestäkin. Kysymys siitä, välittääkö yrittää parhaansa. Tahdosta kohentaa omaa olemistaan.

Kaiken harmituksenkin keskellä on aina nähtävissä ilonaiheita. Lapset ovat niistä suurimpia. Heidän kauttaan saamme sisältöä elämäämme. Lapset ovat ehdoton rikkautemme.

Toki iloa saa pienemmistäkin asioista. Taas on tulossa kevät ja luonto karistaa kylmyyden yltään. Itse vietän paljon aikaani metsässä ja löydän sieltä hiljaisuudesta uusia voimavaroja. Luonnon heräämisen seuraaminen ja sen osana oleminen on antaa yllättävän paljon.  Luonnon keskellä oppii myös arvokasta nöyryyttä. Olemmehan loppujen lopuksi varsin pieniä tekijöitä täällä maapallolla.

Poikani menettämisen jälkeen olen pakosti joutunut elämään päivän kerrallaan. Olen oppinut, että mihinkään kauas ei ole syytä tähytä. Kannattaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Jokainen päivä on omalla tavallaan hyvä - kunhan ei itse pilaa sitä.

Voimia kaikille

Mies Hämeestä

p.s. Seuraavaksi käsittelen lempiaihettani: häviämisen taito