Löysin taas vanhan blogini. Tai oikeammin unohtuneet käyttäjätunnukset ja salasanan. En ole niitä huolellisimpia tyyppejä tässä maassa.
Viimeksi kirjoitin joulua edeltävänä aikana. Kirjoitusväli on ilmiselvästi liian pitkä. Kevään tullessa toivottavasti sormetkin lämpiävät.
Pääsiäisen aikaan minulla on kahtena viimeisenä vuonna ollut loistava tilaisuus tutustua upeaan "Ristin tie" -kuvaelmaan Olavinlinnassa. Jo ensimmäinen kerta herätti uskomattomat tunteet pintaa. Äkkiä olitkin mukana Jeesuksen viime päivinä. Olit mukana tuomisemassa häntä, muun kansan joukossa.
Viimevuotinen oli, jos mahdollista, vielä parempi. Nöyrimmät onnitelut niille ammattilaisille ja amatööreille, jotka olette mukana toteuttamassa tapahtumaa linnassa tänäkin vuonna. Ihmiset, mikäli teillä vain on mahdollisuus, menkää mukaan seuraamaan. Takaan, että vakuututte.
Kummallakin kerralla sydän täyttyi vahvoista ajatuksista. Kun katselin Jeesusta ristillä viime tuskissaan ja lopulta ylösnousemusta Olavinlinnan muureilta kohti öistä tähtitaivasta, en voinut olla liikuttumatta. Niin paljon tuskaa, mutta kuitenkin niin paljon anteeksiantoa liittyi tuohon tapahtumaan.
Miten on meidän ihmisten nyt? Olemmeko tuomitsemassa Jeesusta ? Olemmeko unohtamassa sen mahdollisuuden, jonka hän kuolemallaan meille lunasti? Riittääkö meille nykyajan meno ja tyydymmekö tiedotusvälineiden ohjailuun.
Miksemme voi olla riittävän vahvoja ja irtaantua tästä kaikesta hullusta ? Ei minulla ainakaan ole tarvetta juosta kaduilla ja lehtien palstoilla uhoamassa siitä, kuinka hallitsen omaa elämääni korkeinta ohjausta tarvitsematta.
Miksi meitä yritetään ohjata tuollaiseen toimintaan. Ketä se hyödyttää? Miksi kannattaisi hylätä Jumala?
Näin pääsäisen alla luemme oppilaiden kanssa kertomuksia kärsimysviikon tapahtumista. Ajatella, aloite tulee oppilailta, ei minulta. Niillä tunneilla keskittyminen on ehkä koko lukuvuoden parasta.
Annetaan lapsille mahdollisuus eikä riistetä sitä heiltä.
Ristin juurelle.
hämäläismies