Löysin taas vanhan blogini. Tai oikeammin unohtuneet käyttäjätunnukset ja salasanan. En ole niitä huolellisimpia tyyppejä tässä maassa.

Viimeksi kirjoitin joulua edeltävänä aikana. Kirjoitusväli on ilmiselvästi liian pitkä. Kevään tullessa toivottavasti sormetkin lämpiävät.

Pääsiäisen aikaan  minulla on kahtena viimeisenä vuonna ollut loistava tilaisuus tutustua upeaan "Ristin tie" -kuvaelmaan Olavinlinnassa. Jo ensimmäinen kerta herätti uskomattomat tunteet pintaa. Äkkiä olitkin mukana Jeesuksen viime päivinä. Olit mukana tuomisemassa häntä, muun kansan joukossa.

Viimevuotinen oli, jos mahdollista, vielä parempi. Nöyrimmät onnitelut niille ammattilaisille ja amatööreille, jotka olette mukana toteuttamassa tapahtumaa linnassa tänäkin vuonna. Ihmiset, mikäli teillä vain on mahdollisuus, menkää mukaan seuraamaan. Takaan, että vakuututte.

Kummallakin kerralla sydän täyttyi vahvoista ajatuksista. Kun katselin Jeesusta ristillä viime tuskissaan ja lopulta ylösnousemusta Olavinlinnan muureilta kohti öistä tähtitaivasta, en voinut olla liikuttumatta. Niin paljon tuskaa, mutta kuitenkin niin paljon anteeksiantoa liittyi tuohon tapahtumaan.

Miten on meidän ihmisten nyt? Olemmeko tuomitsemassa Jeesusta ? Olemmeko unohtamassa sen mahdollisuuden, jonka hän kuolemallaan meille lunasti? Riittääkö meille nykyajan meno ja tyydymmekö tiedotusvälineiden ohjailuun.

Miksemme voi olla riittävän vahvoja ja irtaantua tästä kaikesta hullusta ? Ei minulla ainakaan ole tarvetta juosta kaduilla ja lehtien palstoilla uhoamassa siitä, kuinka hallitsen omaa elämääni korkeinta ohjausta tarvitsematta.

Miksi meitä yritetään ohjata tuollaiseen toimintaan. Ketä se hyödyttää? Miksi kannattaisi hylätä Jumala?

Näin pääsäisen alla luemme oppilaiden kanssa kertomuksia kärsimysviikon tapahtumista. Ajatella, aloite tulee oppilailta, ei minulta. Niillä tunneilla keskittyminen on ehkä koko lukuvuoden parasta.

Annetaan lapsille mahdollisuus eikä riistetä sitä heiltä.

Ristin juurelle.

hämäläismies

 

Olimme oppilaiden kanssa adventtikirkossa. Se oli kaunis tapahtuma. Ystävällinen, jo aikuisikään ehtinyt pappi kertoi lapsille adventtiajan odotuksesta.  Sanoma on tuttu. Itselleni jo pian puolivuosisadan ajan.

Katselin näitä ihmislapsia juhlallisessa ympäristössä. Kuinka tarkkaavaisia he olivatkaan papin puhetta kuunnellessaan. Pienissä päissä raksutti monenlaisia asioita; ihmetystä, jännitystä, uteliaisuutta. Helppo oli kuvitella, että kaikkein tärkeimpänä oli kuitenkin tutun ja turvallisen sanoman kuuleminen. Tieto siitä, että hiljentymisen aika on taas tullut.

Tätä seesteistä tilannetta katsellessani tuli taas mieleen ne, jotka säälittävässä heikkoudessaan yrittävät estää tämänkaltaiset tapahtumat. Omaa kaikkitietävää asennettaan tarjoten pyrkivät poistamaan lapsilta mahdollisuuden kokea myös hengellisiä asioita.

Suureen ääneen nämä jumalansa hylänneet levittävät aatettaan. He kyllä tietävät, mikä nykyaikana on kellekin parasta. He puhuvat suureen ääneen suvaitsevaisuudesta kuitenkaan huomaamatta, että juuri sillä hetkellä he sortuvat pahanlaatuiseen suvaitsemattomuuteen.

Mistä he hankkivat oikeutuksensa tähän kaikkeen? Ovatko he niin  suuria ja viisaita, että asettuvat Jumalan tilalle oman lähiympäristönsä; kenties vähitelleen koko maailman mielipidejohtajiksi. Omasta mielestään heillä on valta jo nyt estää muita ihmisiä toimimasta omien vakaumustensa mukaan.

Tämä äänekkäitten joukko ei ole suuri. Kyseessä on onneksi pieni vähemmistö ihmisistä. Valiettavasti vain media on sortunut tämän äärijoukon puhetorveksi. Varsinkin valistuneet naistoimittajat tuntevat olevansa maailman napoja ja tulevaisuuden sanansaattajia omissa kommenteissaan. Heillä on valta ja voima. Onneksi ei kuitenkaan kunnia. Ja vielä suuremmaksi onneksi: ei ainakaan iankaikkisesti.

Vastuuntuntoiset vanhemmat, älkää antako tämän joukon pompottaa itseänne ja perheitänne. Pitäkää kiinni perinteisestä. Maailma oli ennen parempi paikka .

Sen vanhan ja turvallisen saa vielä takaisin. Hullumpi ei ole arvomaailma: koti, uskonto,isänmaa.

" Antakaan lasten tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta".

Mies Hämeestä

 

Muut harrasteet veivät hämäläismiehen toviksi aikaa muille maille. Nyt palaillaan taas sorvin ääreen. Toivon mukaan sormet löytävät näppikseltä vielä oikeat kirjaimet. Kielikin palailee sitten hiljakseen uomiinsa.

Kunnon mittaisen kesäloman ja ahkeransorttisen syksyn jälkeen on mukava taas olla blogimaailmassa. Kuten edellisistä kirjoituksistani selviää, on elämä koetellut vähän kovemmalla otteella. Hengissä ollaan silti yhä. Ainakin puoliksi. Ei toki entisellään.

Lasten asiat ovat minulle kovasti tärkeitä. Varsin huolestuttavalta tuntuu nykymaailman meno juuri lasten kannalta katsottuna. Sitä aina toivoo, että voisi jotenkin auttaa hädässä olevia lapsia. Nyt tarkoitan juuri niitä, jotka täällä maassamme elävät kovin vaikeissa kotioloissa.

Valtion päättäjät olivat taannoin varsin ymmärtämättömiä tai ehkä sinisilmäisiä alkoholiveron laskemisen suhteen. Seuraukset ovat olleet hirvittävät. Sen asian tunnistaminen ei normaaliälyisille ihmisille pitäisi olla niin kovin vaikeata.

Valitettavasti poliitikot kumartavat liiaksi valtakunnan median suuntaan ja varovat tarkasti joutumasta epäsuotuisaan valoon. Varsinkin näin vaalien alla. Suoraselkäisyys unohtuu oman uran jatkoja ajatellessa.

Suoraselkäisyyttä vaatisi nyt tehtyjen virheiden tunnustaminen ja pikainen korjaaminen. Valitettavasti on niin, että alkoholista riippuvaiset ihmiset eivät pysty käsittelemään kyseistä ainetta semminkään kun se nyt on halpaa. Laskun tästä kaikesta maksavat viattomat lapset, jotka voimattomina seuraavat vanhempiensa juopottelua. Viikonloput ollaan pakosalla isää, äitiä tai kumpaakin. Ruokaa saadaan seuraavan kerran taas maanantaina koulussa ja mustelmat piilotellaan.

Henkiset mustelmat kuitenkin näkyvät. Ja pahasti. Jopa peruuttamattomasti.

Lapsiraukat kun eivät pääse valitsemaan omia vanhempiaan.

Hallitus, päättäjät. Tehkää nyt ihmeessä jotakin.

toivoo

mies Hämeestä

 

Anteeksi lukijani siitä, että en ole kirjoittanut. Aika joulun jälkeen on ollut varsin raskasta. Liian paljon vaikeita muistoja liittyy tähän aikaan.

Viime kirjoituksessani lupasin palata joskun aiemmin lempiaiheenani pitämään häviämisen taitoon. Kirjoitan siis siitä.

Jotenkin tuntuu, että monille nykyajan lapsille tappion kestäminen on erityisen vaikeata. Se voi olla merkki heikosta itsetunnosta, jota on nakerrettu vanhempien taholta. Jos lapsi on joutunut kerta toisensa jälkeen pettymään vanhempiensa suhteen, ovat eväät itsetunnon kehittymiselle heikenneet. Tarkoitan tällä sitä, että vanhemmat eivät ole olleet sanansa mittaiset.

Tuota häviämisen taitoa voi kuitenkin kehittää. Se alkaa heti varhaislapsuudesta. Mielestäni yksi vanhempien tekemistä perusvirheistä on se, että annetaan tarkoituksella lapsen voittaa vaikkapa Afrikan tähti -peli. Kuvitellaan, että lapselle tulee hyvä mieli ja into pelaamiseen jatkuu. Nyt ollaan kuitenkin varsin väärässä.

Vähitellen anentaan lapselle periksi muissakin asioissa. Joku seuraava peli sujuu taas lapsen voittaessa, jotta hyvä mieli säilyy. Sen seurauksena ensimmäisellä tappion hetkellä, sitä onkin vaikea tajuta. Lapsi suuttuu, saattaa peräti itkeä, ja taas kelpo vanhemmat ovat valmiita erinäisiin luovutuksiin.

Sitten hyssytellään koko varhaislapsuus ja varotaan, ettei lapsi koe pettymyksiä. Ehkä koulussakin sanotaan lapsen opettajalle, että ei kai teillä sentään hiihtokisoja pidetä. Jokuhan jää kuitenkin viimeiseksi ja pettyy pahasti. Vaikkapa masentuu... Parempi olisi jakaa palkinto kaikille. Nuori Suomi -hengessä.

Ollaan taas harvinaisen väärässä. Lapsuuden aikana haetaan eväitä elämään. Jos kaikki saavat voittaa ansiottomasti voi elämän kohtaaminen olla nuoruusiässä melkoinen tyrmäysisku. Jokainen meistä varmasti tietää, että tosielämässä joutuu häviämään tavalla tai toisella varsin usein. Kyllä  se taito täytyy opetella lapsuusiässä. Olkaa siis rehellisiä lapsillenne. Voittakaa Afrikan tähti silloin, kun sen voitatte.

Itse en koskaan antanut poikani ansiottomasti voittaa mitään. Päinvastoin lisäsimme esimerkiksi lätkäpeleihin pieniä markkapanoksia, jotta painetta olisi enemmän. Vähitelleen poika kehittyi niin hyväksi, että hankki pelaamalla mukavat taskurahat. Nuorukaisiässä hänellä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia hermojensa kanssa missään lajissa kovallakaan tasolla. Pää kesti pelien paineet mainiosti.

Valitettavasti tuo hienon nuorukaisen taival jäi niin kovin lyhyeksi. Ilmeisesti näytöt maan päällä tuli annettua ja Taivaan Isä kutsui hänet isompiin peleihin.

Mies Hämeestä 

 

 

 

 

 

Tervehdys lukijani.

Kiitän niistä yhteydenotoista, jotka osoititte sähköpostini kautta viime kirjoitukseni johdosta. Toivon, että kirjoitukseni loi ajatuksia siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeätä.

Valitettavasti meillä ihmisillä on paha tapa vaipua pienten vastoinkäymisten edessä ja helposti sitä kautta myrkyttää oma ja lähimmäisten mieli. Meidät on kai niin rakennettu. Vasta tosi paikan kokeminen avaa silmät sille, että loppujen lopuksi kaikki on hyvin niin kauan kuin terveyttä ja elämää riittää.

En pienimmässäkään määrin halua vähätellä ihmisten vaikeuksia. Näinä aikoina työttömyys ja sitä kautta syrjäytyminen yhteiskunnasta ovat todellisia uhkia jopa mielenterveydelle. Uskallan kuitenkin väittää, että joskus on kyse ihan omasta itsestäkin. Kysymys siitä, välittääkö yrittää parhaansa. Tahdosta kohentaa omaa olemistaan.

Kaiken harmituksenkin keskellä on aina nähtävissä ilonaiheita. Lapset ovat niistä suurimpia. Heidän kauttaan saamme sisältöä elämäämme. Lapset ovat ehdoton rikkautemme.

Toki iloa saa pienemmistäkin asioista. Taas on tulossa kevät ja luonto karistaa kylmyyden yltään. Itse vietän paljon aikaani metsässä ja löydän sieltä hiljaisuudesta uusia voimavaroja. Luonnon heräämisen seuraaminen ja sen osana oleminen on antaa yllättävän paljon.  Luonnon keskellä oppii myös arvokasta nöyryyttä. Olemmehan loppujen lopuksi varsin pieniä tekijöitä täällä maapallolla.

Poikani menettämisen jälkeen olen pakosti joutunut elämään päivän kerrallaan. Olen oppinut, että mihinkään kauas ei ole syytä tähytä. Kannattaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Jokainen päivä on omalla tavallaan hyvä - kunhan ei itse pilaa sitä.

Voimia kaikille

Mies Hämeestä

p.s. Seuraavaksi käsittelen lempiaihettani: häviämisen taito